 |
| Rauhallisesti, olet luostarin alueella! |
Pidin taas vaihteeksi omaa lomaa, ja vietin muutaman päivän Valamon luostarissa Heinävedellä. Laskeskelin, että olin Valamossa melkein tasan vuosi sitten ensimmäistä kertaa ihan olemassa rasittavahkossa elämäntilanteessa ja pallo hukassa. Ihanaa huomata, miten asiat olivat tietyin tavoin toisin kuin silloin, vaikka jotkut mukana kulkevat seikat olivat säilyneet ennallaan. Tämä taisikin olla viimeisiä kertoja pieneen hetkeen, kun pääsen Valamoon "noin vain", ainakin jos saan opiskelut päätettyäni töitä.
Seuraavaksi seuraa häpeämätöntä fiilistelyä ja romantisointia, mutta antakaa minulle anteeksi ;)
Olin Valamossa kansanopiston kurssin tiimoilta, osallistuin Hiljaisuuden retriittiin. Muutaman päivän vaikeneminen itsessään ei tehnyt minulle tiukkaa sinällään, sillä olen tottunut turjottamaan itsekseni hiljaa. Sen sijaan oman pään sisäinen melu oli paljon vaikeampaa vaientaa, ja epäilenkin epäonnistuneeni siinä. En siis tiedä, miten sen hiljentymisen kanssa sitten kävi, mutta ainakin tulin pohdiskelleekseni syntyjä syviä, mentyäni itseeni ja osallistuneeksi katumuksen sakramenttiin. Minulta meni aikaa siihen että sain rauhoiteltua itseni enkä riidellyt muun maailman ja itseni kanssa. Alkuun toiset ihmiset ärsyttivät aivan järjettömästi, kunnes pääsin sopuun ensin oman itseni kanssa. Onneksi Valamossa oli varsin vähän väkeä, enemmän ihmisiä tupsahti perjantai-iltana, jolloin alkoi enemmän ihmisiä vetävä viikonloppukurssi.
Kurssin ohjelmaan kuuluivat kurssilaisten ja ohjaavina toimivien papin ja kanttorin kesken kiitosakastitos kaikelle sekä Jeesuksen rukouspalvelus pienessä talvikirkossa. Lisäksi toimitettiin palvelus poisnukkuneitten puolesta luostarin hautausmaalla. En ollut aiemmin osallistunut kyseisiin palveluksiin, joten pääsin kokemaan jotakin uutta. Kuulostaa ehkä vähän falskilta puhua elämyksistä, mutta sellaisia ne taisivat olla. Kiitosakastistos oli hurjan kaunis, vähältä piti etten ostanut sen sisältävää vihkosta myymälästä.
Parhaimmat muistot jäivät ehkä kuitenkin luostarin omista palveluksista. Olen ennenkin kertonut rakastavani luostarin ehtoopalveluksen jälkeen luettavissa iltarukouksissa luettavaa Jeesuksen rukousta, joten en puhu siitä mitään nyt. Kaunein hetkeni taisi kuitenkin olla silloin, kun lauantaiaamun liturgiaa vietettiin Talvikirkossa ja minä itse kuuntelin sitä pääkirkon puolella penkillä istuen. Kerubiveisu, uskontunnustus ja Isä meidän eivät ole tainneet tuntua yhtä kauniilta vielä tähän mennessä kuin silloin, kun istuin hämärässä kirkossa Valamolaista Jumalanäitiä vastapäätä pelkkien tuohusten ja lampukoitten valaistessa.
Paikka, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt, oli Matkamiehen risti. Sinnekin lähdin lounaan päälle äkkinäisen päähänpiston myötä, kuten kuvasta näkyy, oli synkähkö joulukuinen hämärtyvä iltapäivä kun pääsin ristille saakka. Sinne rämpiessäni filosofoin korkealentoisesti ja yltiöromanttisesti, että päähänpälkähtämäni kuvasi elämää ja omaa elämääni noin yleensäkin: ensinnäkin, tuntuu että matka jatkuu aina vain eikä koskaan pääse perille, vain havaitakseen että määränpää onkin yht'äkkiä saavutettu. Ja toiseksi: näinhän minä elämässäni aina toimin; saan päähänpiston, toteutan sen harkitsematta ja sitten siinä matkan varrella kiukuttelen kun homma olikin vaivalloinen ja hankala. Mutta noin vakavasti puhuen, ristillä kannattaa ehdottomasti käydä. Maisema ja paikka oli upea näin talven kynnyksellälkin. Sen on siis pakko olla sellainen myös kesällä!
Upeaa oli myös seisoa Valamoon johtavalla sillalla kun tuuli. Siellä nimittäin tuuli yhden tai pari päivää niin, että illalla nukkumaan ruvetessa oikein nurkissa soi. Siksi tuntuikin sitten niin kovin hiljaiselta sunnuntaina aamulla, kun kirkkoon mennessäni tuuli oli laantunut.
Retriitin yhteistoiminnaliset palvelukset, pienet luennot ja paljo kirkossa oleilu ja palveluksiin osallistuminen ruokkivat jotenkin terveellisellä ja hyvällä tavalla omaa ortodoksisuuttani, joka on hyvin nuorta ja joka katekumeenikurssin päätyttyä on ollut melko omillaan. Ainakin kirkkokäyttäytyminen tuli luontevammaksi, löysin puolivahingossa itseni suutelemasta ikonia. Lisäksi löysin kirkossa itseni muista ihmisistä. Projisoin tietysti omia tunteitani ja kuvitelmiani, mutta joistakin ihmisistä tuli mieleeni oma itseni vuosi sitten ja se, miltä itse olen varmasti vaikuttanut ahdistuneena ja arkana.
 |
| Linnunpesä Trapesan terassin yläpuolella. |
Hassasin taas ihan oikeasti aivan liikaa rahaa kirjoihin (en halua ajatella sitä sen tarkemmin), mutta itselleni tärkeäksi löydöksi ilmeni sattumalta, "no kun halvalla saa", ostamani arkkimandriitta Nektarios Andonopouloksen katumuksen sakramenttia ja muuta aiheeseen liittyvää käsittelevä Paluu. Olen törmäillyt kirjastossa ja muualla kyseiseen kirjaan, ja aina tyrkännyt sen käsistäni ei niin mielenkiintoisena, mutta nytpä tuo tulikin tarpeeseen. Kannattaa lukea.
Reissu oli hyvä lisä näin joulupaaston aikaan, vaikkakin Trapesan ruuat olivat siinä määrin hyvät ja ruokahaluni siinä määrin erinomainen että ruoasta paastoaminen lienee ollut kaukana.
Vuosi sitten tein Valamossa päätöksen siitä, että haluan liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja nyt vuotta myöhemmin olen onnellinen siitä, että tein niin. Olo tuntuu suorastaan etuoikeutetulta, vaikka ortodoksisenkin kirkon paratiisissa on omat käärmeensä ja ihmiset kukin omalla tavallaan keskeneräisiä. Mutta kuinka muuten tässä maailmassa voisi mitenkään toisin ollakaan? Katsotaan, mitä seuraava vuosi tuo tullessaan.
Kesätyörupeaman päälle ja ennen koulun perusteellista alkua arvelin pitää sellaisen hengähdysviikonlopun, ja varailin jo alkukesästä itselleni parin yön verran aikaa Valamon luostarista. Edellinen käyntini oli pääsiäisenä, jolloin pääsin käymään siellä sen verran että söin ja kävin sytyttämässä tuohuksen kirkkoon.
