Ero ja paluu?

Erosin Evankelisluterilaisesta kirkosta vähän päälle kaksikymppisenä. Tarkoituksenihan oli erota kirkosta heti kun täytän 18, mutta "se vain jäi" tai "en vain saanut aikaiseksi". Syynä oli se, etten halunnut kuulua sellaiseen instituutioon jonka opetusta en usko, tue, enkä elä todeksi omassa elämässäni. Lisäksi eroaminen vähän niin kuin kuului asiaan. Kuitenkin sitten konkreettisesti erotessani minusta tuntui hieman pahalta, ja jollakin tavalla oma uskonnottomuus on aina kaihertanut taka-alalla, vaikka niin ateistia ja myöhemmin agnostikkoa olenkin ollut. Oman painolastinsa asaan tuo myös tietoisuus siitä, ettei nykyaikana sivistynyt ja älykäs ihminen usko satuolentoihin joulupukista Jumalaan, vaan osa antaa niille sen arvon jonka ne ansaitsevat.  Mutta ei minusta sitten ole ollutkaan moiseen elämänkatsomukseen, vaikka järki kuinka sanoisi toista.

Ja nyt minä sitten harkitsen paluuta. Tai ei sitä voi paluuksi sanoa, sillä uskonelämäni oli aika olematonta ja asennoitumiseni uskontoon negatiivinen jo ennen rippikoulua. Luterilaisesta kirkosta en tiedä juuri muuta kuin mitä koulun uskontotunneilta ja rippikoulusta on jäänyt mieleen, ja nekin ovat unohtuneet. Oikeastaan ei siis voisi puhua tietyllä tavalla kääntymisestäkään, jos ortodoksisen kirkon jäseneksi joskus päädyn.

Tosin, jos nyt ei jokainen päivä, niin ainakin jokainen viikko on järjen taistelua tunnetta ja heiveröistä uskoa vastaan: onko oikeasti olemassa Jumala ja Kristus, joka tuo suunnattoman ja huikaisevan toivon ihmiskunnalle, vai onko kyseessä vain erilaisten tarujen ja jo aiemmin olemassa olleitten uskomusten yhteensulautuma yhdeksi myytiksi? Jos päätyisin jälkimmäiseen vaihtoehtoon, miettisinkö silti, että voisiko olla olemassa Jumala? Ehkäpä koko elämäni tuleekin olemaan näiden kahden ajatuksen kaksintaistelua, josta en tiedä kumpi puoli tulee voittamaan?

Tietyllä tavalla ymmärrän niitä ihmisiä, jotka päätyvät islamiin. Enhän minäkään Jumalaa kiellä, mutta siinä kaikessa muussa on sulattelemista mitä tulee kristinuskon sisältöön. Muslimin tarvitsee uskoa paljon vähempään ja helpompaan.

Ken elää, se näkee.